Kun maailma on suuressa muutoksessa, ihmiset ovat epätoivoissaan ja valmiita unelmansa vuoksi melkein mihin tahansa epätoivoisiin tekoihin, ihmisten päänsisäistä maailmaa alkavat hallita erilaiset turvattomuuteen liittyvät uhkakuvat. Keskiluokkainen väki hakeutuu muurien ja vartioitujen kerrostaloyksikköjen, condomínioiden suojaan, piiloon kaikelta liian erilaisena pidetyltä. Turvallisuusarkkitehtuurilla ansaitsevat yritykset menestyvät ihmisten halutessa suojautua sisäiseksi muuttunutta ulkoista uhkaa vastaan. Ei sillä ole merkitystä, että uhka ei ole aina todellinen, vaan kuvittelun tuotetta.

Poliittisesta korrektiudesta tulee uhkakuvien maailmassa ihmisen mielensisäisen mapin koossapitäjä. On olemassa sallitut ja kielletyt puheenaiheet, sallitut ja kielletyt äänensävyt, eräänlainen ”virallinen suomettuneisuus”, johon kasvetaan ja sosialisoidutaan tehokkaasti jo pienestä pitäen. Toivotut puheenaiheet syötetään lapsille ja nuorille päiväkodeissa, kouluissa, harrastuksissa ja medioissa. Sallittuja puheenaiheita ja puhetapoja koskeva yksimielisyys rakennetaan varhain ja perustaa lujennetaan myöhemmin median vankan syöttöletkun avulla. Riippuvuus ja yksimielisyys on taattu.

Poliittinen ilmasto tukee poliittista korrektiutta. Perus-suomalainen vastustaa automaattisesti kaikkea, mitä ei ole kasvatettu joko välittömässä läheisyydessä tai hänelle nimeltä tutussa Etelä-Euroopan maassa. Perussuomalaisen maahan ei haluta Suomen ulkopuolisia vaikutteita. Rikkoisivatko ne yksimielisen yhtenäispuhunnan?

Sen kyseenalaistaa ainakin runous, tuo olemassa-olon, yksilöllisten kielten, idiolektien, moninaisuutta juhliva paikka.

Runous II maailmansodan jälkeen

Toisen maailmansodan jälkeen filosofit kysyivät, onko runous enää mahdollista. Haluaisin vastata nykyisessä tilanteessa: runouden on oltava mahdollista, sen on vain kannettava suurempaa taakkaa kuin koskaan. 2010-luvulla olemme palanneet viktoriaaniseen moraalisen närkästyksen aikaan. Uudeksi muodiksi on tullut ”suvaitsevaisuus”, josta on tullut sivistyneen eurooppalaisen keskiluokan yleinen moraalinen koodi.

Poliittisten ja hallinnollisten ylärakenteiden muuttuessa moraalisiksi tuomareiksi ainoa toivo on runoudessa, vaikka ajattelijat toisen maailmansodan jälkeen toisin kuvittelivatkin. Kylmästä sodasta ollaan siirrytty toisenlaiseen, taloudellisten uhkakuvien maailmaan, jossa pahin pelko koskee omaa asemaa, etuja ja niiden pysyvyyttä. Toisaalta ovat ikuiset taloudellista turvallisuutta tavoittelevat yksilöt, jotka tähän päämäärään päästäkseen joutuvat ryhtymään laittomiinkin tekoihin rajoja ylittääkseen.

Nomadien maailmassa runous voi olla ainoa todellinen pako-paikka, maa-ilman rakennuspaikka, oma kielensisäinen asuinpaikka (habitaatti) ja rajaton (pakolaisten) vastaanottokeskus. Kun ympäröivää maailmaa hajotetaan, tuhotaan tai muunnellaan tuottohakuisin odotuksin, kun ympäristökatastrofit koettelevat kansoja eroa tekemättä, runous pystyttää kodan keskelle Fifth Avenueta tai Avenida Paulistaa ja kerää yhteen heimot taustasta riippumatta.

Sanan-, ilmaisu-, kokoontumis- ja muiden ihmisoikeusjulistuksissa ja sopimuksissa taattujen kauniiden perusvapauksien muuttuessa 2000-luvulla universaalisti pikemminkin persuvapauksiksi runous ottaa harteilleen suuremman vastuun kuin koskaan; vastuun ihmishengistä, heidän integriteettinsä ja identiteettinsä koossapitämisestä tai hallitusta hajottamisesta. Tämä vastuunotto tapahtuu lukutapahtuman kautta.

Epätoivoiset ihmiset ylittävät kansallisvaltioiden rajoja laillisin ja laittomin keinoin ja riskeeratessaan entisen ja nykyisen elämänsä saapuakseen jonnekin, jossa kohtuulliseen elämään olisi paremmat edellytykset kuin heidän lähtömaassaan. Virallisen politiikka- ja hallintokoneiston tuomitessa runous on ainoa, joka alituisesti vapauttaa. Runouden hehkuun ovat tervetulleita kaikki luokasta, etnisestä taustasta, rodusta, seksuaalisesta suuntautumisesta, uskonnosta tai mistään muusta perinteisestä jakolinjasta huolimatta. Rajattomuus on runouden perinteistä osaamis- ja erikoistumisaluetta.

Runous vain avaa kielikeitaansa janoisan nomadin nautittavaksi. Toki nomadilla ja runolla on oltava joku yhteinen kieli päästäkseen vuorovaikutukseen asti. Silti federalisoituneessa maailmassa kaikesta kielet ja kulttuurit mukaan lukien on tullut myös runojen kierrätystavaraa: materiaaliksi käyvät yhtä hyvin eri kielet, (internetin) löytötavara kuin mikä tahansa muu irtotavara.

Runous ei voi koskaan olla maahanmuuton eli stabiilin tilan kannalla; sen on aina palveltava maastamuuton, eli identiteetin juoksevuuden, muuttuvuuden ja siis pikemminkin jatkuvan pakolaisuuden intressejä. Näin ymmärretty runous kantaa pakolaisuuden aikakaudella eettistä vastuuta. Se on aina maasta pakenevien, uutta kotimaata etsivien, sitä koskaan tahtomattaan tai tahtoen löytämättömien puolella.

Runouden lohduttava, elämää säilyttävä merkitys

Aikana, jolloin poliittiset ja taloudelliset ylärakenteet tuntuvat vähät välittävän kaikkein heikoimmista, runouden lohduttava ja ymmärtävä merkitys korostuu. Ilmiöön liittyvät muutto- ja ääriliikkeet äärimmäisen arvoliberalismin pakottaessa. Runouden on tultava poliittiseksi siinä mielessä, että se tarjoaa koti-paikan kodittomalle ja edistää passitonta, välitöntä sisäänpääsyä.

Runo ei tosiaan kysy mistä tulet, minne menet tai millä statuksella matkustat: laillisuus ja laittomuus eivät kuulu runouden kannalta olennaisiin kysymyksiin. Vaikka kielellisesti runo on jopa lainsuojattomien tyyssija, laittomuutta runo harrastaa vain kielensisäisissä rajoissa. Vallattomuus ja leikkisyys ovat pysyviä runouden ominaispiirteitä.

Runo avaa sylinsä kenelle tahansa lukevalle ja tarjoaa mahdollisuuden lohduttautua, etsiä voimaa, tai mitä vain tunnetta säkeidensä hehkussa. Runo on epäpoliittinen tila, vaikka sen vaikutukset yksilöön voivat olla mitä poliittisimmat. Runo voi vahvistaa tai heikentää(kin) uskossa, tarjota hetkellisen tai pysyvän turvapaikan.

Näin runouden merkitys maapalloistuvana aikana voi olla jopa sosiaalipoliittinen. Runo ei kykene antamaan taloudellisia avustuksia eli elättämään fyysisessä mielessä, mutta sen välittämä henkinen mielihyvä voi olla suunnaton, peräti hengen pelastava.

Runoudella on soihdunkantajan rooli maailmassa, jossa valtiot ja suuret instituutiot ovat yhä kauempana neutraaleista toimijoista. Runouden vastuulla on vastaanottaa sellaisetkin, jotka virallinen valta, kansallisvaltiot ja poliittiset instituutiot yrittävät sulkea ulkopuolelleen.

Toiseuden ja marginaalin vaaliminen kuuluu olennaisesti runouden tehtäviin – runouden, jota itseään kutsutaan monissa yhteyksissä valtavirrasta erkanevaksi tekstilajiksi. Epäkaupallisuus liittyy useimmiten pieniä määriä myyvään runouteen. Toiseudelle, virallisen vallan hylkimälle ja hyväksytyn piiristä ulossuljetulle pitäisi näin löytyä automaattisesti tilaa runoudesta. Sylinsä kaikille avaavan runouden vaikutus on näin lopultakin ekstensiivinen, ei pelkästään intensiivinen.

Erilaisten normatiivisuuksien välisessä ristiriitatilanteessa runo on harvoja puolueettomia ja epäpoliittisia tiloja. Runo kuuluu harvoihin kohtaamistiloihin, joissa taustatekijöillä ei ole merkitystä. Runoa lukiessa jokainen luo oman maa-ilmansa, todellisen kansalaisvaltion, jossa ei ole hallitsijoita eikä hallittuja. Runo on vallasta ja sen kontrollista vapaa tila. Runon typologisesti villissä tai tarkasti harkitussa, geometrisessä tilassa lukija saa temmeltää vapaasti passitta, viisumitta tai kulkuluvatta. Jokaisen säkeen lupaus on juuri sen verran kuin jokainen siitä saa tulkinnallisesti irti tai on saamatta.

Vankilaan tai turvakeskukseen ei laiteta ketään runoon tai runolle ryhtynyttä; korkeintaan runoilijan mielenterveys saatetaan tasaisin väliajoin kyseenalaistaa. (Kunnon runoilijahan ei noudata koskaan normatiivisia elämäntapoja, vaan kirjoittaa pikkutunneille tai pikkutunneilla, viinipullot vieressään, jos juuri sen kuukauden toimeentulo sallii bakkanaalit elämäntavat.)

Sähkövaloakaan ei tarvita, koska Goethen henkinen perintö valaisee runoilijahenkilön sähköisen työpöydän. Näin runoilija todella palaa olemisen alkujuurille toteuttaen luomisprosessissaan esimerkillistä degrowthia eli henkilökohtaisen (energian)kulutuksen vähentämistä eli hiilijalanjäljen pienentämistä. Tekstuaalinen vankila on kuvitelma vain kirjailijan päässä: säejoukko villiintyy aina uudella tavalla lukijan mielikuvituksessa.

Rajojen ylläpitämisen hallitsevat parhaiten edelleen poliittiset ja taloudelliset konglomeraatit sekä niiden intressejä palvelevat poliitikot ja virkamiehet. Protektionismista ei puhu enää kukaan, mutta mistä sitten olisi kysymys kun laaditaan ”työperäistä maahanmuuttoa” ym. maahanmuuttopolitiikan peruslinjauksia? Jargonia ovat myös ”kilpailukyky”, ”osaaminen”, ”tehostuminen”, ”(talous)kasvu”, ”luova yrittäjyys”, jotka kaikki liittyvät kaikki mutkan kautta samaan kansalliseen retoriseen protektionismipakettiin, jonka perimmäinen tarkoitus on rajojen avaaminen tuotteille, ei niinkään ainakaan kaikille maahan-muuttajille.

Maailmaa ei rakenneta pelkästään (poliittisilla) teoilla eli käytännön politiikalla. Maailmaa rakennetaan tekojen lisäksi kielessä. Sana ja teko, poetiikka ja politiikka, kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa. Kamppailu kielestä ja sen hallinnasta on aina samalla valtataistelua.

Maahanmuuttoa koskevan hallinnollisen jargonin päämäärä on pitää hyvinvointi siellä, minne se puhujien mielestä kuuluu, koti-maan rajojen sisäpuolella. Yhtenäisen hallinnollisen retoriikan tehtävänä on rakentaa kollektiivista, alitajuista mielenmaisemaa ja tahtotilaa, jonka päämääränä on yhteisen hyvän kartuttaminen yhtenäisellä ajattelulla.

Kilpailu kielestä maasta/maahan-muuton ajalla

Kilpailu kielestä ja retoriikasta tulee olemaan yhä kovempaa ja äänekkäämpää ”suvaitsevaiston” ja suvaitsemattomien ryhtyessä köydenvääntöön Euroopan ja koko maailman tulevaisuudesta. Kiellettyjen ja sallittujen sanojen lista sen kuin pitenee ja uusviktoriaanisuus rehottaa poliittisena korrektiutena. Moraalinvartijoiden valvontakomissio ulottaa toimintonsa viimeisille(kin) elämänalueille. Huutokuoro kovenee jatkuvasti.

Elinkeinonelämän keskusliitto (EK) ja Elinkeinoelämän valtuuskunta (EVA) ovat tärkeimmät kasvun ja tehokkuuden retoriikkaa viljelevät tahot valtionhallinnon ja yksimielisen yritysjohdon lisäksi. Taloudellisen eliitin kasvuun kehottava retoriikka ei lausu sitä ääneen, mutta kasvu ei ole mahdollista, ellei maassamme ole pelkästään työkykyisiä, korkeasti koulutettuja ja kieltämme hallitsevia osaajia.

Tähän joukkoon eivät tavallisesti lukeudu maahan-muuttajat. Pikemminkin he ovat talouskasvun hidaste. Heidän sopeutumisensa, ”integroitumisensa”, on vaivalloista ja hidasta. Heille pitää opettaa kokonaan uusi kielikin, puhumattakaan kulttuurista! Siihen menee vuosia, ellei vuosikymmeniä.

”Monikulttuurista” Suomea rakennetaan myös maahanmuuttajien avulla – mutta vain tietynlaisten maahanmuuttajien. High tech –Suomen rakennukseen osallistuvat vain korkeasti koulutetut, kielitaitoiset ja kansainvälistä kokemustaan kartuttaneet ”virallisen vallan sertifioimat” mamut. Ne toiset painavat pitkää päivää rakennuksilla, ydinvoimaloiden liepeillä ja kaikkialla siellä, missä kuljemme joka päivä heitä huomaamatta.

Virallisen puheen ohitse on joskus vaikea nähdä, ja vaikka sinne näkisikin, vielä vaikeampaa on vaikuttaa muutokseen. Auringon tasalta katsoessa on vaikea nähdä kaikkea sitä moninaisuutta, mikä maan päällä liikkuu. Ainakin virkamiesten. Mutta runous jatkaa tutkimusmatkoja elämän ja maailman moninaisuuksiin. Sen velvollisuutena on väistellä eri puolilta eteen tai vastaan tulevia karikkoja ja etsiä toisia, vaihtoehtoisia teitä.

Ulkopuolisen maailman ylikansallistuessa ja yhden ajattelutavan vallatessa yksilöiden ja instituutioiden ja valtioiden mieliä runoudesta ja muista taiteenaloista tulee kansallisten perintöjen tallennusaittoja. Samaan aikaan kun runo on avoin kenelle tahansa ja tarjoaa lohtua ja lämpöään, se toimii kirjallisena kansallis-arkistona erityisesti tärkeintä materiaaliaan, kieltä uudistamalla ja säilyttämällä.

Maapalloistuvassa maailmassa kansalliset kielet ovat katoavaa kansanperinnettä lingua francojen noustessa arvoon arvaamattomaan ja tappaessa, ellei suorastaan eliminoidessa voittokulkunsa tieltä pienet kielet. Koittaako vielä päivä, jolloin alle kymmenen miljoonan puhujan kielistä on tullut muinais-jäänteitä, joiden rippeitä voi ihastella vanhoista runokirjoista?

EU-jargonissa korostetaan globaalin ja lokaalin ulottuvuuden tärkeyttä sekä yhteisen poliittisen ja taloudellisen rintaman keskeisyyttä. Euroopan Unionin pitäisi peruskirjansakin mukaan arvostaa paikallista, kansallista ulottuvuutta yhtä paljon kuin ylikansallista päätöksentekoa ja kehitystä. Miten tämä on käytännössä näkynyt? Euroopan Unioni on solminut lukuisia kahdenvälisiä kauppasopimuksia esimerkiksi Nepalin tekstiilintuottajien ja muiden kolmansien maiden kauppakumppanien kanssa. Samaan aikaan on virinnyt keskustelua siitä, haluaako Euroopan Unioni lakkauttaa pienimuotoisen kansallisen maanviljelyn massiivisten aluetukien avulla. Ne suosivat ennen kaikkea suuria tilakokoja.

EU:sta halutaan maatalouden nettoviejä. Turhat rikkaruohot, jotka hidastuttavat markkinajohtajan aseman saavuttamista, kuten pienviljely, halutaan pois geenimanipuloidun (GMO) tehoviljelyn alta. Käsityöläinen puuhastelu ja artesaanituotanto ei ole mantereenlaajuisen kauppakumppanin prioriteeteissä ensimmäisellä sijalla.

Onko runous kenties jonakin päivänä ainoa aidosti molempia – kansallista ja globaalia -  ulottuvuutta arvostava ja tallentava reservaatti? Globaalia edustaisivat näin erilaiset vaikutteet kansainvälisistä runouksista ja lokaalia kieli itsessään ”suomalaisille”, olivat sitten ”kantaväestöä” tai ”uussuomalaisia”.

Rajojen kadotessa retoriikka ja hallinnon jargon vaatisi uudistamista ja monien sanojen, kuten kantaväestö ja uussuomalainen, laillinen ja laiton pakolainen, revisiota eli tarkistamista. Kaikki sanat nimittäin sisältävät olettamuksen keskustasta, jossa jo sijaitaan tai jota kohti ollaan pyrkimässä.

Kahtiajaot laaditaan aina valtaapitävien näkökulmasta; laiton on nykyhetken lainsuojaton, joka on kaikkien virallisten tilastojen ulkopuolella, uussuomalainen on joku, joka on muuttanut muualta päästäkseen lähemmäs keskustana pidettyä, ”meikäläisyyttä”, joka on tietysti aina pelkästään kuvitteellinen, hämärärajainen yhteisö Benedict Andersonin kuuluisaa käsitettä lainatakseni.

”Laiton” on siis väistämättä saapumassa vetovoimaisempana pidetylle alueelle joltakin vähemmän vetovoimaiselta, kenties jopa alikehittyneeltä alueelta. Vallan kieli on siis aina uuskolonialistista ja sisältää yksinkertaistetun arvohierarkian. Se, minne ollaan tulossa, esitetään hierarkiassa aina korkeampana.

Miten keskustanoletus tai –vaatimus eroaa poliitikkojen pyrkimyksestä ”aitosuomalaisuuden” arvonpalautukseen ja paluuseen 1800-luvun kulta-aikoihin? Luoko keskus-hallintomme kielellisen maahanmuuttoa koskevan keskus-mallinsa, jossa täällä-oleminen on arvokkaampaa kuin tänne-tuleminen, siitä käytännöllisestä syystä, että tänne-tulijoiden muuttuminen täällä-olijoiksi kestää oman aikansa, eikä luultavasti koskaan tule olemaan täydellistä.

Kosmopoliitti runoilija – transmission/fission huipentuma

Edellä olen pohtinut kiistaa kielestä eräänlaisena ryhmien välisenä valtataisteluna.

Transmissio/fissio eli siirtymä tai ”muuntuma” koskee myös itse runoilijaa, erityisesti sellaista runoilijaa, jolle on luontaista siirtyä oman maansa, kulttuurinsa ja vaikutuspiirinsä ulkopuolelle. Lyhyesti: kosmopoliittista runoilijaa, joka lähtee jatkuvasti (omasta) maasta pikemminkin kuin oleilee siellä. Vain omastaan lähtemällä luonteeltaan kosmopoliittinen runoilija toteuttaa itselleen ominaista halua vapauteen ja uusien vaikutteiden imemiseen ja suodattamiseen omaansa tai omana pidettyä vasten.

Ääriesimerkki vapaudenhaluisesta ja vaikutteita hakevasta ja levittävästä – sanalla sanoen kontaminoivasta - runoilijasta on brasilialainen Márcio-André, joka matkusti Tšernobyliin konkreettisesti säteilyä kokeakseen. ”Avantgardistisena” runoilijana, multimediataiteilijana ja viulistina tunnettu Márcio-André halusi olla parin tunnin ajan säteilyn vaikutuksen alaisena. Näin runoilija toteutti omaa poetiikkaansa käsillä kosketeltavan aidosti saamalla tartunnan, tulemalla säteilytetyksi. Samalla hänen runoutensa säteilyttää ja tartuttaa muita ihmisiä, lukijoita ja kuulijoita. Parhaillaan Márcio-André on kontaminoinut portugalilaisia ja eurooppalaisia parin viime vuoden ajan Lissabonista käsin.

Márcio-André puhuu runoudesta ”kontaminaationa”, tartuntoina. Runoilijat ja lukijat kokevat tartuntoja lukiessaan henkilökohtaisesti vaikuttavaa tekstiä ja imiessään vaikutteita tai elämyksiä. Márcio-André on kokenut kirjallisen kontaminaation esimerkiksi Ezra Poundin runoja ja esseitä sekä ranskalaisia klassikoita, kuten Rimbaudia ja Baudelairea luettuaan.

Nämä tartunnat puolestaan näkyvät hänen runoudessaan pesäkkeinä ympäriinsä. Pesäkkeet ovat typografisia, visuaalisia, syntaktisia, semanttisia ja mytologisia. Márcio-André luo Intradoxos –kokoelmassaan oman kosmogoniansa, mytologiansa, joka pohjaa menneisiin mytologioihin ja kirjallisiin perinteisiin. Márcio-Andrén kirja tarjoaa myös vaihtoehtoisia lukutapoja: sen voi aloittaa lopusta tai alusta ja edetä kohti keskustaa, jossa sijaitsee kirjan avainruno Kosmogonia. Siinä runoilija esittää poetiikkansa tiivistetysti.

Runous tarvitsee Márcio-Andrén kaltaisia kontaminaattoreita levittääkseen sekä omaa että runouden vaikutusta - infektoidakseen. Loppuun näyte Márcio-Andrén yksilöllisestä mytologiasta:

Hampaat

hampaista norsunluu ja metalli

emali kumi

ja kaikki mikä peittää ihmisiä

hampaista kuu ja pyörä

hampaista meret merenneidot ja baalimit

hampaista hammaspyörä

hampaista valo

alussa olivat hampaat

jotka erottivat sisäpuolen ja ulkopuolen